Sunnuntaina lahdettiin aamusta Kurandaan. Meita tuli pikkubussi hakemaan ja vei Kurandaan vievalle Skyrailille. Se on kuin hiihtohissi, joka menee sademetsan ylla. Leijailtiin puitten latvojen ylapuolella, eukalyptuksien, havupuiden ja palmujen ylla.

Ensimmainen pysakki oli sademetsapysakki. Sademetsassa meni lyhyt polku ja opastaulut kertoivat kasveista sademetsassa. Opiskeltiin nama taulut huolella ja opittiin, etta auringonvalosta vain 1% paasee sademetsassa maahan asti. Kilpailu valosta on kovaa ja kasvit ovat keksineet keinonsa, kuinka saada mahdollisimman suuri osa valosta.

Toiset eivat kayta energiaansa kasvattamalla vahvaa runkoa, vaan hyodyntavat puitten runkoja ja kasvavat sita pitkin kohti valoa. Toiset taas eivat kasvata maahan juuriaan, vaan kasvavat suoraan puunrunkoon. Mammuttipuut kasvattavat pitkan oksattoman rungon ja vasta ylos latvaan oksat ja lehdet, jotka ovat kaikkien muiden sademetsan kasvien ylapuolella. Siemenet saattavat odotella maassa vuosia ja kun puu kuolee ja tekee aukon sademetsan tiheyteen, on kamppailu kovaa aukon valloittamisesta.

Toinen pysakki oli Barran Fallseilla. Nahtiin vain osa putouksesta nain kuivana kautena. Markana kautena eli kesalla se on moninkertaisesti leveampi ja valtavampi.

Viimeinen pysakki olikin sitten Kurandassa. Lahdettiin suunnistamaan marketille pain. Se oli idyllinen kylamainen hippipaikka. Siella kopperoitten valissa kiemurteli tie ja nenaan kantautui tuoreen kahvin tuoksu ja taustalla soi janna kilkatikalkati musiikki. Luomuihmiset moivat upeita kasitoitaan, joita oli vakerretty puusta ja koruja oli tehty kasvien siemenista. Joku siemen taalla on verenpunainen. Hienoja koruja luonnonaineksista. Myyjien koirat kulkeskelivat ihmisten valissa ja jokainen tunsi toisensa.

Lahdettiin marketeilta etsimaan polkua, joka veisi sademetsaan ja viidakkoon ja paatyisi lopulta joenrantaan ja junalle, jolle meidan olisi ehdittava puoli neljaksi. Annu sanoi, katsos tuonne. Ilmeeni varmaan oli nakemisen arvoinen. Mita ihmetta! Hirvittavan iso ihka elava kaarme!! Se oli nuoren pojan hartioilla ja mentiin katsomaan lahempaa. Kaarme oli nimeltaan Rammstein ja painoa silla oli 17kg ja pituutta 11 jalkaa eli melkein nelja metria. Kaarme oli Oliivi Python ja sen nahka valkkyi sateenkaaren vareja auringossa. Kysyin saanko koskea ja sain silitella Rammsteinia.

Nahkalta se tuntuu, ei viilealta eika lampimalta. Ihan mukavalta ja silealta. Jotain kiehtovaa noissa kaarmeissa, mutta en todellakaan valittaisi tormata Taipaaniin tai Brown snakeen tuolla poluilla!! Ne on ne Australian kaksi myrkyllisinta.

Lahdettiin viidakkopolulle ja mietittiin, et mitas jos tuolla puussa roikkuisi joku kaarme ja onkohan niita taalla. No ihan varmasti oli ja varmaan montakin. Ja joessa, jonka vierta kaveltiin, on makeanveden krokotiileja. Ne ei ole vaaraksi ihmiselle, mutta eipa tuota olisi kovin mukava sellaiseen silti tormata. Piru kun ne tulevat maallekin ja ovat niin vikkelia. Hait sentaan pysyttelevat meressa.

Tultiin junalle ajoissa ja hypattiin kyytiin. Ensimmaisessa luokassa oli oikein lekottelutuolit, mutta me tavikset oltiin ihan vaan toisenluokan vaunussa. Hieno sekin oli. Puuta oli juna kauttaaltaan.

Vauhti ei paata huimannut ja ehtikin kivasti katsella maisemia. Ajettiin Barran Fallsin ohi ja kolkuteltiin yhteensa 15:sta tunnelin lapi. Pisin oli 490m pitka ja sita rakentaessa sillon ennen vanhaan kuoli 7 tyomiesta.

Juna tuli sillalle, jossa rata samalla kaantyi jyrkasti. Oikealla puolellamme oli kalliota ja vesiputous.

Tasta junaradasta on sanottu, etta se on yksi maailman kauneimpia reitteja. Ja uskon kylla. Mikas veturinkuljettajalla ajellessa, kun on tuollaiset maisemat.