Viimeinen paiva edessa. Herattiin aamutuimaan ja lahdettiin kavelemaan kohti satamaa. Haluttiin viettaa viimeinen paiva tekemalla jotain kivaa. Eli lahdimme siis purjehtimaan ja snorklailemaan :) Tallustelimme tyhjillä Cairnsin kaduilla. Jokunen satunnainen ihminen kulki vastaan. Yksi nainen tervehti ystävällisesti ja hymyili. Voi kun meillä Suomessakin...

Paasimme satamaan ja siellahän meidän paatte Ocean Free odottelikin. Miehisto toivotteli meidat tervetulleiksi ja sitten nokko kohti merta.

Nainkin voi purjevenettä toki ohjata...

Nautin purjehdusmatkasta koko sydamellani ja nojailin kaiteeseen ja imin jokaisella solullani muistoja tasta hetkesta itselleni. Meren raikas tuoksu, suolaiset merivesiparskeet iholla ja tuule tukassa. Raikastavat merivesiparskeet muuttuivat vahan turhan raikkaiksi, kun aallokko suureni ja sitä myöten myos parskeet. Kun olin kastellut housut lapimariksi ja paidankin suht kosteaksi, paatin siirtya taka-alalle ja seurailla matkan taittumista vahan kuivemmilta sijoilta.

Paasimme Green Islandin lahistölle ja mika naky meita odottikaan! Kuin suoraan paratiisista! Turkoosi kirkas vesi ja pieni saari valkeinen hiekkarantoineen ja vihreine metsineen. Vau...

Green Island, The Paradise.

Vedimme markapuvut niskaamme ja laitoimme paallemme turvaliivit. Aallokko oli todella  voimakasta ja ilman kelluketta uiskentelu olisi ollut entistakin hankalampaa ja jopa vaarallista. Snorkkeli naamalle ja kavely yli laidan. Plumpsis. Sitten kohti reefia. Ohjaaja naytti meille, missa Nemo asuu. Ja kas, loytyihan se lopulta!! Nemo ei tykkaa poistua kovin kauas omista merikukkasistaan, joissa se asuu. Mutta kylla ehdin pilkahduksen kaverista nahda :)

Tassa muutama kuva merenalaisesta akvaariosta.

Kun nousimme ylos vedesta ja nautimme lounasta, venetta tuli kaartelemaan useita haita. Naita oli noin puolen tusinan verran ja joukossa oli viela yksi musta naitten haitten kokoinen kala. Oppaat heittelivat makkaraa kamuilla ja kyllahan se kelpasi. Kysyttiin, puraisisiko hai kadesta, jos laittaisi katensa veteen ja kuulemma saattaisi puraista. Ei kokeiltu.

Snorklaamisen jalkeen meidat vietiin pienella paatilla saarelle. Siella saimme tutustua ominpain saareen ja kavimme Annun kanssa kavelemassa saaren lyhyen kavelyreitin. Saarihan on todella pieni, joten se on nopeasti tutkittu.

Polku vei meidat rannalle, jossa ei ollut ketaan muita. Siella oli myrskyn kaatamia kelottuneita lahes valkeita puita pitkin rantaa.

Kierroksemme jalkeen menimme saarella sijaitsevaan krokotiilitarhaan. Siella naimme kun krokotiilille annetaan ruokaa. Ensin evasta sai pienempi naaras krokotiili. Silla ruokakellona toimi puukeppi, jota opas kopisteli maahan kavellessaan. Opas meni aitaukseen ja sanoi, etta kaveri tietaa mita on tulossa ja liikkuu lammikossa edestakaisin samaan tahtiin kuin opaskin. Mitaan ei lammikossa vaan nakynyt. Krokot osaavat olla hyvin piilossa ja esim. juomaan meneva lintu ei huomaa mitaan, ennen kuin on jo liian myohaista. Lopulta krokotiili nousi lammikosta ja kavi nappaamassa kanan, jota opas piti kepin nokassa.

Siirryimme herra krokotiilin aitaukselle. Se lotkotteli lammikossaan ja lepuutteli paataan pinnalla. Ja miten julmetun iso paa silla olikaan!! Opas avasi portin ylaluukun ja pisti kepissa olevan kanan sisalle hakkiin. Krokotiili lahti hitaasti nousemaan lammikostaan ja sitten se tuli ja avasi suuren suuren suunsa ammolleen ja nams ja maiskis. Sinne meni!

Tuolla takana nakyy hanta. Kuva ehka vahan hamaa, mutta todellisuudessa naytti, etta hanta on jossain todella todella kaukana.

Tassa herran strategiset mitat.

Viela eksi tarhan asukeista.

Tarhassa asoi myos isoja kilpikonnia. Taman killven pituus oli arviolta vajaan metrin luokkaa.

Sitten olikin aika palata takaisen veneelle ja suunnata takaisin Cairsniin. Purjeet ylos ja antaa tuulen kuljettaa.

Paluumatkalla olo oli haikea. Viimeinen paiva...Huomenna takaisin kotiin...Tuijotin merelle ja jatin sille hiljaisia hyvasteja. Nahdaan pian...